Perheissä, joissa lapsia kohdellaan huonosti, syntyy hyvin usein kummallinen tilanne, jossa vanhemman ja lapsen väliset roolit kääntyvät päälaelleen. Ilmiö on hyvin yleinen, mutta siltikin hyvin huonosti tunnistettu. Alice Miller käsittelee tätä tärkeää aihetta kirjassaan Lahjakkaan lapsen tragedia.
Lapsen huonosta kohtelusta syntynyt valeminä on aina vanhempien tarpeiden palvelija. Kun tällainen lapsi kasvaa isommaksi, hän alkaa vaistomaisesti ottaa enemmän ja enemmän roolia omien vanhempien narsististen tarpeiden palvelussa. Tällä hän pitää vanhemmat tyytyväisenä, mutta tekee sen oman terveytensä kustannuksella.
Tyypillisesti tällainen lapsi alkaa salakavalasti ja vähitellen muuttua vanhemmaksi vanhemmalleen. Ilmiön taustalla on aina vanhemman tarve saada “korvaus” omasta lapsuudestaan, jossa hänen luonnollisten narsististen tarpeiden tyydyttäminen laiminlyötiin. Tällä tavalla narsistisesti vaurioitunut vanhempi on pohjimmiltaan lapseksi jäänyt henkinen raajarikko, joka tarvitsee omalta lapseltaan sitä huomiota, jota vaille hän lapsena jäi.
Kun oma lapsi kasvaa, vastuu omien narsististen tarpeiden tyydyttämisestä työnnetään vähitellen hänelle. Lapsi aistii tämän, ja alkaa vähitellen palvella näitä tarpeita ollakseen vanhemmalleen mieliksi. Lapsi tukee vanhempaansa, kun tämä tarvitsee tukea. Lapsi ihailee vanhempaansa, kun tämä tarvitsee ihailua. Lapsi kuuntelee vanhempansa murheita, kun tämä tarvitsee kuuntelijaa. Lapsi kehuu vanhempaansa, kun tämä tarvitsee kehuja. Lapsi kannustaa vanhempaansa, kun tämä tarvitsee kannustusta. Lapsi lohduttaa vanhempaansa, kun tämä tarvitsee lohdutusta. Lapsi ottaa vanhemman asioita vastuulleen, kun tämä tarvitsee jonkun jolle siirtää vastuitaan. Ja niin edelleen. Lopputulos on se, että lapsesta tulee isälleen tai äidilleen se vanhempi, jota isällä tai äidillä ei lapsena ollut. Vanhemmat siis käyttävät lastaan oman traumansa lääkitsemiseen.
Tämä vanhemman ja lapsen roolien päälaelleen kääntyminen on aina väärin. Se on törkeää lapsen henkistä hyväksikäyttöä. Vanhemman narsististen tarpeiden palveleminen johtaa väistämättä lapsen omien tarpeiden ilmaisun tukahduttamiseen, mikä on aina hyvin vahingollista. Tällaista lapsen vahingoittamista ei pitäisi koskaan hyväksyä. Silti yhteiskuntamme on täynnä näitä perverssejä perhesuhteita, joissa lapsesta on salakavalasti muokattu mentaalinen palvelija vanhemmalleen.
Jos vanhempi tekee omasta lapsesta omien seksuaalisten tarpeidensa palvelijan, jokainen tajuaa, että se on väärin. Tällainen hyväksikäyttö on kammottava rikos lasta kohtaan, ja yleisesti ottaen hyvin tuomittavaa. Mutta kun vanhempi tekee omasta lapsesta omien narsististen tarpeidensa palvelijan, asiaa ei yleensä edes tiedosteta. Tällainen hyväksikäyttö on niin yleistä, että sitä ei edes osata tuomita.
Lapsen hyväksikäyttö on aina lapsen terveydelle haitallista – oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä hyväksikäytöstä. Molemmat hyväksikäytön muodot aiheuttavat lapselle vakavia psyykkisiä vammoja, joiden kanssa lapsi joutuu usein kärsimään koko loppuelämänsä. Silti yhteiskuntamme sallii näistä kahdesta hyväksikäytön muodosta toisen, eikä kukaan tule edes ajatelleeksi, miten sairasta se on.
Lapsen tehtävä ei ole koskaan, missään olosuhteissa, olla vanhempiensa tarpeiden palvelija. Ei ole olemassa sellaista skenaariota, jossa tämä olisi hyväksyttävää. Se on aina väärin. Aina. Lapsi, josta on tullut vanhempi vanhemmalleen, on hirvittävän rikoksen uhri. Hän on joutunut sijaiskärsijäksi sille, mitä vanhempi joutui omassa lapsuudessaan kokemaan. Valitettavan usein nämä ihmiset eivät kuitenkaan ole tietoisia omasta tilanteestaan.
Näin helposti huonon vanhemmuuden kierre siirtyy sukupolvelta toiselle. Syntyy sukupolvien välinen huonon vanhemmuuden ketju, jossa kärsijöinä ovat aina lapset. Tämän kierteen katkaiseminen on mahdollista vain sellaisille henkilöille, jotka tunnistavat ongelman ja ovat valmiita tekemään kaikkensa, jotta eivät toistaisi omien vanhempiensa virheitä. Se onnistuu vain, jos on valmis myöntämään totuuden omista vanhemmistaan ja luopumaan valheellisesta “minulla oli ihan hyvä lapsuus” -illuusiosta. Kuten aiemmin todettu, se onnistuu aika harvalta.
Hyvä vanhempi ei koskaan tee omista lapsistaan omien tarpeidensa palvelijaa. Hyvä vanhempi palvelee lapsensa tarpeita, ja pitää huolen siitä, että lapsi saa olla lapsi, eikä hänen tarvitse ryhtyä vanhemmaksi vanhemmalleen. Koskaan. Ikinä. Vanhemmuus on aina vanhemman vastuulla – ei lapsen.
Lapsi, jonka narsistisia tarpeita vanhemmat ovat palvelleet hyvin, kasvaa terveeksi aikuiseksi, jolla ei ole mitään tarvetta muokata omista lapsistaan omien tarpeidensa palvelijaa. Ne, jotka osaavat katkaista huonon vanhemmuuden kierteen, eivät pelasta pelkästään omien lastensa terveyttä. Pelastettujen joukkoon kuuluu myös iso joukko tulevaisuuden jälkeläisiä.
Kaveri kävi hiljattain Vantaan Pyhän Laurin kirkossa, ja huomasi kattokruunuissa mielenkiintoista symboliikkaa:
Kaksipäinen kotka
Kaksipäinen kotka
Kaksipäinen kotka
Kaksipäinen kotka on vapaamuurarien korkeimpien asteiden, eli "vapaamuurariprinssien", tunnus. Aiheesta enemmän kirjoituksessa Vapaamuurariprinssit - Princes of Masonry. Kotkan symboliikasta enemmän kirjoituksessa Kotka.
33. asteen vapaamuurarien tunnus
Eipä ole ensimmäinen kirkko, josta löytyy vapaamuurarien symboliikkaa. Suosittelen tutustumaan myös näihin kirjoituksiin:
Pyhän Laurin kirkosta löytyy myös muuta mielenkiintoista symboliikkaa. Alttarin takana on lasimaalaus, josta löytyy runsaasti heraldisia ruusuja.
Suomalaisissa kirkoissa näkee usein ruusuristiläisen veljeskunnan symboliikkaa, koska luterilaisuus on ollut alusta saakka ruusuristiläisten hanke. Martti Lutter kuului ruusuristiläisiin, ja käytti sinetissään ruusuristiläisten tunnuksesta tuttua symboliikkaa. Aiheesta enemmän kirjoituksessa Helsingin tuomiokirkko.
Ruusuristiläisyyden tunnus: risti ruusun keskellä
Martti Lutherin sinetti: risti ruusun keskellä
Lasimaalauksen alareunassa on nähtävissä myös liljoja. Vaakunalilja (fleur-de-lis) on Siionin veljeskunnan tunnus. Se löytyy myös kirkon kattokoristeista. Aiheesta enemmän kirjoituksessa Siionin veljeskunta.
Vaakunaliljat Pyhän Laurin kirkon katossa
Vaakunalilja Siionin veljeskunnan nykyisessä logossa
Yksi Siionin veljeskunnan suurmestareista oli Leonardo da Vinci, joka tunnetaan maalauksestaan Viimeinen ehtoollinen. Pyhän Laurin kirkossa on tuota maalausta mukaileva alttaritaulu, joka ei ole täysin tarkka taidekopio, mutta siinä on samat hahmot samoissa asennoissa. Mukana on myös Jeesuksen vasemmalla puolella oleva naishahmo, joka esittää Maria Magdalenaa. Historiallinen Maria oli historiallisen Jeesuksen sisarvaimo. Näiden hahmojen todellinen tarina ei ole ihan sama kuin Raamatun kaunisteltu satuversio. Aiheesta enemmän kirjoituksissa Historiallinen Jeesus ja Historiallinen Maria Magdalena.
Leonardo da Vinci oli Siionin veljeskunnan suurmestari. Hänen hautansa ympärillä on laatoja, joissa on vaakunalilja fleur de lis.
Mutta mitä tästä maalauksen naishahmosta sanoo symboliikan portinvartija Liisa Väisänen? Liisan kaasuvalotuskertomuksen mukaan nainen ei olekaan Maria, vaan liehuletti-hippi-metroseksuaali Johannes. Kyllä, Liisa on ihan tosissan.
Vantaalla nähty kouluammuskelu on herättänyt ymmärrettävästi paljon keskustelua. Tuon esiin oman näkemykseni tässä Pahan juuret -sarjan ylimääräisessä lisäosassa. Aihe liittyy hyvin vahvasti tämän kirjoitussarjan teemoihin.
Näkemykseni asiaan ei ole erityisen suosittu. Moni tulee suhtautumaan siihen hyvin vihamielisesti. Mutta tuon sen siitäkin huolimatta esiin, vaikka tiedossa on jo nyt, että tämä tulee herättämään monessa voimakasta raivoa.
Ylen A-Talkissa oli viime viikon torstaina vieraana lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen. Suora lainaus:
"Olen todennut tässä tehtävässä moneen kertaan, että meidän täytyy ottaa lasten ja nuorten psyykkinen pahoinvointi vakavasti, elintapojen muutokset vakavasti, kiusaaminen ja väkivalta vakavasti ja myös lasten kuolemaan johtava väkivalta vakavasti. Mun täytyy nyt jotenkin... Tänään mietin, että kuinka monen lapsen täytyy kuolla vielä, niin kun tän mun lapsiasiavaltuutetun ensimmäisen ja toisen kauden aikana, ennen kuin tää viesti menee läpi, että näin ei voi jatkua."
Hienoa. Olen samaa mieltä. Lasten pahoinvointi pitää ottaa vakavasti. Näin ei voi jatkua. Mutta mitä Pekkarinen tarjoaa ratkaisuksi? Mitä tässä pitäisi tehdä? Ylen uutinen Pekkarisen vierailusta:
"Asiantuntijat mainitsevat älypuhelimien käytön rajoittamisen yhtenä keinona puuttua lasten ja nuorten pahoinvointiin.
Pekkarisen mukaan sekä lapset että aikuiset ovat nykyään liikaa kännykällä. Hän itse poistaisi kännykät kouluista ja pohtisi tarkemmin, minkä ikäisenä lapsen on hyvä saada älypuhelin.
Sekä Pekkarinen että Ekström muistuttavat että suomalaiset lapset saavat älypuhelimen hyvin varhain."
Älypuhelimet. Niinpä tietenkin.
Jälleen kerran lasten pahoinvoinnin syitä etsitään jostain muutalta kuin lasten huonosta kohtelusta. Nyt se on älypuhelimet. Ihan kuin älypuhelinten käytön lopettaminen poistaisi lasten pahoinvoinnin.
Lasten pahoinvointi johtuu siitä, että vanhemmat kohtelevat lapsiaan huonosti. Se on meillä kulttuurissa. Siitä on satojen vuosien perinteet. Sitä huonoa kohtelua siirretään sukupolvelta toiselle uudestaan ja uudestaan, mutta sitä ei haluta nähdä, koska vanhempien kritisointi on edelleen kulttuurinen tabu. Syitä etsitään aina jostain muualta kuin siitä, miten vanhemmat lapsiaan kohtelevat.
Oletetaan, että uutisissa kerrottu kouluampumisen motiivi on totta. Siis että ampuja oli koulukiusattu, ja kuoliaaksi ammuttu poika oli hänen kiusaaja. Poliisi ei ole todistusaineiston puutteen takia pystynyt vahvistamaan, että murhattu lapsi oli ampujan kiusaaja, mutta jokainen ymmärtää, että tämä on julkisuuteen annettujen tietojen perusteella enemmän kuin todennäköistä. Poika kuoli vammoihinsa välittömästi, joten hän on todennäköisesti saanut tähdätyn osuman läheltä. Toisin sanoen hän oli hyvin suurella todennäköisyydellä yksi ampujan ensisijaisista kohteista - eli yksi hänen kiusaajistaan.
Jos lasta rakastetaan ja kohdellaan hyvin, hänestä ei tule koulukiusaajaa. Koulukiusaajat ovat aina huonosti kohdeltuja lapsia. Aina. Jos tässä tilanteessa sanoo ääneen, että tämän hiljattain nähdyn tragedian suurimmat syylliset ovat kiusaamiseen osallistuneiden lasten vanhemmat, joihin murhatun pojan vanhemmat hyvin suurella todennäköisyydellä kuuluvat, kaikki kauhistuvat.
"EIHÄN NOIN SAA SANOA!"
Miksei? Jos se on totta?
"Mutta heidän lapsensa on juuri kuollut! He ovat uhreja!"
Kyllä, heidän lapsi on kuollut, ja se on hirveä tragedia. Mutta eivät nämä vanhemmat ole uhreja. He kylvivät tämän tragedian siemenet itse. Se, että juuri nyt he kokevat järkyttävää tuskaa, ei poista tuota tosiasiaa. Karu totuus on, että jos he olisivat kohdelleet lastaan hyvin, heidän lapsesta ei olisi tullut koulukiusaajaa, ja hän olisi edelleen elossa.
Lapsi ei ole luonnostaan paha. Pahuus istutetaan lapseen sillä, että häntä kohdellaan kotona huonosti. Se on aina vanhempien (tai vanhemman roolissa olevien kasvattajien) aikaansaannosta. Kun lapsesta tulee koulukiusaaja, se on oire siitä mitä lapselle on kotona tehty. Siitä vastuun kantavat aina vanhemmat.
Se, että ammutulla oli älypuhelin, ei tehnyt hänestä koulukiusaajaa. Vastaavasti se, että ampujalla oli älypuhelin, ei tehnyt hänestä murhaajaa. Hänestä tuli murhaaja sen takia, että hän ei enää kestänyt kokemaansa kiusaamista. Mehän emme voi tietää millaisessa helvetissä tämä kiusattu lapsi eli, mutta voimme olettaa, että hyvin suurella todennäköisyydellä se helvetti on ollut sietämätöntä. Äärimmäinen tuska johtaa äärimmäisiin tekoihin.
Koulukiusaamisen uhriksi joutuminen ei tietenkään oikeuta murhaan. Jokainen ymmärtää tämän. Mutta kuinka moni ymmärtää, että tässä tragediassa sekä kiusaaja että kiusattu olivat molemmat uhreja? Eivät toistensa uhreja, vaan kulttuurissamme syvällä olevan lasten huonon kohtelun uhreja. Huonon vanhemmuuden uhreja. Epäilemättä ampujakin on joutunut kokemaan vanhempiensa huonoa kohtelua. Sen voi päätellä helposti lapsen tekemästä harkitusta valinnasta. Hyvin kohdelluista lapsista ei tule murhaajia - ei edes silloin kun he joutuvat kokemaan helvetillistä koulukiusaamista.
Näitä tragedioita ei tapahtuisi, jos lapsia kohdeltaisiin hyvin. Ei olisi koulukiusaajia eikä heitä murhaavia kouluampujia. Mutta kun tätä totuutta ei halua nähdä, syitä näihin tragedioihin etsitään aina josta muualta kuin huonosta vanhemmuudesta ja kulttuurista, jossa lasten huono kohtelu on maan tapa. Se, että meidän lapsiasiavaltuutettu nostaa tässä yhteydessä esiin älypuhelimet mutta ei lasten kotona kokemaa huonoa kohtelua, kertoo kulttuuristamme todella paljon. Vanhempia ei saa kritisoida. Tai kuten Michael Tsarion sanoisi: yliminä-paholainen estää vanhempien kritisoinnin.
Tällä hetkellä media täyttyy jutuista, joissa pohditaan miten koulukiusaamista voitaisiin kitkeä. Vastaus tähän kysymykseen on hyvin yksinkertainen: lopetetaan kotona harjoitettu lasten huono kohtelu, joka luo koulukiusaajia. Mutta sitähän ei kukaan ehdota. Sen sijaan ratkaisuksi ehdotetaan kaikkea muuta - kuten vaikka kouluvalmentajia. Kukaan ei halua nähdä, missä tämän pahuuden juuret ovat, ja siksi ongelma ei poistu.
Jos lasten pahoinvointiongelmalle halutaan tehdä jotain, pitäisikö aloittaa vaikka siitä, että mietittäisiin ratkaisuja lasten pahoinpitelyongelmaan? Tilastojen mukaan lähes puolet suomalaisista vanhemmista pahoinpitelee lapsiaan - siitäkin huolimatta että se on ollut laitonta jo 40 vuotta. Yleensä lapsella on kaksi vanhempaa, joten voidaan sanoa, että hyvin suurella todennäköisyydellä suurimmalla osalla suomalaislapsista on kotona yksi pahoinpitelevä vanhempi. Joillain onnettomilla kaksi.
On myös syytä ymmärtää, että näissä edellä mainituissa tilastoissa näkyy vain fyysinen väkivalta. Sen lisäksi lapset kärsivät vanhempien harjoittamasta psyykkisestä väkivallasta, joka on aivan yhtä vahingollista. Oletettavasti se on fyysistä väkivaltaa yleisempää, koska sen harjoittamiseen ei liity minkäänlaista juridista riskiä.
Meillä on sairas kulttuuri, jossa lapsia kohdellaan käsittämättömän huonosti sukupolvesta toiseen. Tämän seurauksena lapset voivat todella huonosti. Lapsiasiavaltuutettu Pekkarinen kysyi A-Talkissa, että kuinka monen lapsen täytyy vielä kuolla, ennen kuin lasten pahoinvointi otetaan vakavasti? Niinpä. Kuinka monen lapsen on tosiaan vielä kuoltava, ennen kuin avaamme silmämme sille, mistä lasten ja nuorten pahoinvointi tosiasiallisesti johtuu?
Tuossa A-Talkin jaksossa oli neljä asiantuntijaa keskustelemassa lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Yksikään ei nostanut esiin huonoa vanhemmuutta. Yksikään.
Lasten huonon kohtelun pitkistä perinteistä kertoo paljon Suomen lainsäädännön historia. Vuoteen 1984 asti lasten fyysinen kurittaminen oli laillista. Toisin sanoen, vasta vuonna 1984 suomalaiset päättivät, että ehkä tämä heikkoihin ja puolustuskyvyttömiin ihmisiin kohdistettu väkivalta ei sittenkään ole niin hyvä idea. Siihen asti se oli hyväksyttyä ja kulttuurinen normi. Sitä kutsuttiin “kasvattamiseksi”. Aikuisiin ei saanut käydä käsiksi, mutta lapsiin sai.
Sairasta.
Kun lasta lyödään, piiskataan, retuutetaan tai kohdellaan jotenkin muuten väkivaltaisesti, vakavat fyysiset vahingot ovat yleensä melko harvinaisia. Mustelmista parannutaan nopeasti. Ongelma ei ole siinä mitä väkivalta tekee keholle, vaan siinä mitä se tekee mielelle.
Lapsen näkökulmasta aikuiset ovat jättiläisiä, joiden huolenpidosta hän on riippuvainen. Jos lapsi joutuu pelkäämään näiden jättiläisten väkivaltaa, hän traumatisoituu. Taustalla on se tosiasia, että lapsi on aina alisteisessa riippuvuussuhteessa vanhempaansa, ja täysin vailla mahdollisuuksia puolustautua. Parisuhdeväkivaltaa kokevat aikuiset voivat aina kävellä väkivaltaisesta läheissuhteesta ulos, mutta lapsilla ei tätä mahdollisuutta ole. Kun lapsi tajuaa, että nuo jättiläiset perheessäni ovat minulle vaaraksi, hän ei voi tuntea oloaan enää turvalliseksi. Turvattomassa kodissa kasvaminen jättää elinikäiset arvet.
Kun lasta kuritetaan fyysisesti, kärsijänä ei ole pelkästään väkivallan kohteeksi joutunut lapsi. Myös sisarukset kärsivät. Kun siskoa tai veljeä lyödään, vierestä katsova lapsi kokee usein hirvittävää kauhun tunnetta. Se on ihan yhtä lailla traumatisoivaa kuin lyömisen kohteeksi joutuminen.
Muistan vieläkin hyvin selvästi sen hetken, kun isäni löi minua ensimmäisen kerran. Olin aiemmin nähnyt hänen kohdistavan väkivaltaa perheen muihin lapsiin, joten tiesin kyllä hänen olevan väkivaltainen ihminen. Mutta jotenkin kummallisesti olin onnistunut uskottelemaan itselleni, että isäni ei voisi koskaan lyödä minua. Mieleni oli luonut eräänlaisen suojaavan hypnoositilan. Vaikka perheessä oli väkivaltaa, uskoin silti olevani turvassa. Olinhan onnistunut vakuuttamaan isäni siitä, että olin kiltti ja tottelevainen lapsi. Se ei oikeasti ollut totta, mutta osasin esittää sellaista taitavasti.
Kun se isku osui kasvoihini, aika pysähtyi. Järkytyin. Hämmennyin. Havainnot todellisuudesta (isä juuri löi minua) olivat rajussa ristiriidassa uskomusteni kanssa. En sittenkään ole turvassa. Muistan vieläkin, miten suustani pääsivät järkytyksen vallassa sanat: “Minä luulin, että sinä olet mukava mies.” Heräsin hypnoositilastani, enkä tiennyt mitä tehdä.
Tästä seurasi se, että menin makaamaan sängylle sikiöasentoon, ja yritin sopeutua uuteen todellisuuteen. Isäni räyhäsi ja raivosi vieressäni, mutta en reagoinut siihen mitenkään. Olin vain hiljaa paikallani, ja tuijotin eteeni tyhjällä katseella. Mietin kuumeisesti, miten minun pitäisi tähän uuteen todellisuuteen suhtautua.
“Pois.” Se oli päälimmäinen ajatukseni. “Pakko päästä pois. Täällä ei voi enää asua.” Seuraavana päivänä karkasin kotoa. Sen jälkeen en enää koskaan elänyt isäni kanssa samassa kodissa. Olin siinä mielessä onnekas, että minulla oli paikka jonne paeta. Varsinkin kun ottaa huomioon, että paikallinen lastenkoti ei ollut minulle vaihtoehto. Isäni oli nimittäin siellä töissä. Varsinainen ammattikasvattaja.
Tämä anekdootti omasta lapsuudestani kuvaa hyvin koetun väkivallan vaikutuksia. Ei se lyöminen tehnyt fyysistä vahinkoa. Vahingot syntyivät psyykkiselle puolelle. Lapsen turvallisuuden tunteen romuttamiseen voi riittää yksikin lyönti. Sen jälkeen koti ei ole enää turvallinen paikka. Se jättää jälkensä.
Kun lapsiin kohdistettu väkivalta tehtiin laittomaksi vuonna 1984, loppuiko lasten pahoinpitely siihen? Ei tietenkään. Uusien lakien kirjoittaminen ei muuta ihmisten asenteita. Tuosta lain muuttamisesta on jo 40 vuotta, mutta lasten pahoinpitely jatkuu edelleen – nykyään se vain salataan paremmin. Kodin suljettujen ovien takana lapset ovat täysin vanhempiensa armoilla.
Lapsella on yleensä kaksi vanhempaa. Jos puolet suomalaisista vanhemmista käyttää kasvatuksellista väkivaltaa, tilastollisesti tämä tarkoitaa sitä, että vanhempien väkivallan kohteeksi joutuu edelleen suurin osa suomalaisista lapsista. Eipä se lakimuutos kovin paljoa tehnyt. Lasten traumatisointi jatkuu edelleen.
Kun puhutaan lasten pahoinpitelystä Suomessa, ei voi olla puhumatta uskonnon vaikutuksesta ilmiöön. Tätä näkökulmaa ei tietenkään uskovaiset haluaisi pohtia, mutta tosiasia on, että Raamattu kannustaa lasten pahoinpitelemiseen. Hyvin monet hurskaat uskovaiset perustelevat lastensa pahoinpitelemisen nimenomaan sillä, että Raamattu opettaa tekemään niin.
Tyypillisin Raamatun kohta, johon lapsiaan pahoinpitelevät uskovaiset vetoavat tulee Sananlaskujen kirjasta.
“Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan, joka rakastaa, kurittaa häntä jo varhain.” (Sananlaskut 13:24)
Suomessa lasten piiskaamista on oikeutettu satoja vuosia tällä Raamatun kohdalla. Tämä sadistinen tapa pahoinpidellä lasta on uskovaisten mielestä täysin hyväksyttävää ja jopa suositeltavaa, koska he uskovat sen olevan Jumalan tahto. Siitäkin huolimatta, että se traumatisoi lapsen ja aiheuttaa vakavia mielenterveydellisiä ongelmia, joiden kanssa kärsitään koko loppuelämä. Jos et pahoinpitele lastasi, se on lapsen vihaamista.
Samasta kirjasta löytyy myös seuraavat kohdat:
“Älä jätä poikaa kurituksetta – ei hän kuole, jos saa keppiä. Kun annat hänelle keppiä, pelastat hänet tuonelan tieltä.” (Sananlaskut 23:13-14)
Ei väliä sillä, että lapsi traumatisoituu. Ei se siihen hakkaamisen kuole. Päin vastoin – se on hänelle pelastukseksi. Kertomatta vain jää, että millä logiikalla. Mutta eihän uskonnoissa tarvitse mitään logiikkaa olla. Pitää vain uskoa sokeasti.
“Hulluus tarttuu helposti nuorukaiseen, mutta kunnon kuritus ajaa sen pois.” (Sananlaskut 22:15)
Eli jos et pahoinpitele lastasi, hänestä tulee hullu. Kuinkas muutenkaan.
“Keppi ja nuhtelu antavat viisautta, kuritta kasvanut poika on äitinsä häpeä.” (Sananlaskut 29:15)
Eli lapsesta tulee viisas, kun hänet traumatisoidaan. Ja jos ei traumatisoida, hän on äidilleen häpeäksi.
Lapsiaan pahoinpitelevät uskovaiset tietenkin vetoavat siihen, että fyysinen kurittaminen on vain lasten kasvattamista. He uskottelevat itselleen, että siitä ei ole lapselle mitään haittaa. Kun kokonainen kansakunta aivopestään uskomaan tällaisten kasvatusmetodien olevan Jumalan tahto, lopputuloksena on satojen vuosien mittainen lasten huonon kohtelun kulttuuri, jossa pahoinpitelystä syntyviä psyykkisiä vammoja siirretään aina seuraavalle sukupolvelle. Vain aivopesty ihminen voi ajatella, että kirja joka opettaa vammauttamaan lapsia, on pyhä kirja.
Lasten pahoinpiteleminen on pahuutta. Jos Raamattu kannustaa siihen, looginen päätelmä on, että Raamattu on pahuuteen kannustava kirja. Tätä ei vain kristityt suostu myöntämään. Ei vaikka Raamatusta löytyy pahuuden suhteen tällainenkin hyvin kyseenalainen kohta:
“Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa” – Jeesus Nasaretilainen (Matteus 5:39)
Olen asiasta Jeesuksen kanssa hieman eri mieltä. Minun mielestä pahuutta ei pidä hyväksyä, ja pahuudelle nimenomaan pitää tehdä vastarintaa. Jos vastarintaa ei tehdä, lasten psyykkisen vammauttamisen kierre vain jatkuu ja jatkuu loputtomasti. Se olisi pahuuden voitto.
Kun vanhemmat kohtelevat lastaan huonosti, syy siihen löytyy yleensä vanhempien omasta lapsuudesta, ja huonon kohtelun synnyttämästä valeminästä. Kun heitä itseään kohdeltiin huonosti, se synnytti luonnollista ja oikeutettua vihaa heidän omia vanhempia kohtaan. Mutta se viha on kiellettyä. Yleensä vanhempia kohtaan tunnettu viha pitää tukahduttaa, minkä seurauksena sen olemassaoloa ei tiedosteta. Tästä syntyy epämääräinen pahan olon tunne, jota on vaikea ymmärtää tai pukea sanoiksi. Tyypillisesti tällainen ihminen on usein kireä, pahantuulinen tai riidanhaluinen, mutta täysin kyvytön tiedostamaan oman padotun vihansa olemassaoloa.
“Enhän minä nyt ketään vihaa”, sanoo moni vihansa tukahduttanut. Sitten kun he ottavat runsaita määriä alkoholia, vihan tukahduttamismekanismit pettävät, ja viha purkautuu ulos kovalla paineella jonkun mitättömän asian laukaisemana. Myöhemmin he ihmettelevät omaa käytöstään, eivätkä ymmärrä miksi he niin suuttuivat. Yleensä asia laitetaan humalan piikkiin, jonka jälkeen voidaan taas teeskennellä, että ei minussa mitään vihaa ole.
Tyypillisesti tällaiset ihmiset valehtelevat itselleen, että heillä oli “ihan hyvä lapsuus” ja “rakastavat vanhemmat”. He saattavat kyllä tiedostaa, että joissain tilanteissa vanhempien toiminta oli “vähän kyseenalaista”, mutta se ei saa heitä luopumaan valheellisesta uskomuksesta, että heitä siltikin rakastettiin ja heistä pidettiin hyvää huolta. Valeminällä varustettu ihmismieli toimii niin, että sillä on tapana takertua hyviin lapsuusmuistoihin, ja sivuuttaa kaikki kamalat lapsuuskokemukset, jotta illuusio hyvästä lapsuudesta ei särkyisi. Tällainen tilanne muistuttaa hyvin paljon Tukholman syndroomaa.
Valeminän tehtävä on pitää vanhemmat tyytyväisenä ja viha syvälle sisään padottuna – niin että sitä ei voi tuntea oikeassa kontekstissa. Liian usein tuo padottu viha löytää kuitenkin helpon sijaiskohteen: omat lapset. Kyllä, maailmassa on paljon vanhempia, jotka vihaavat lapsiaan – tai tarkemmin ottaen kohdistavat sisällään olevaa vihaa omiin lapsiinsa. Se on joka tapauksessa lapsen vihaamista, vaikka näissä tilanteissa lapsi ei olekaan tuon vihan alkuperäinen aiheuttaja vaan viaton sijaiskärsijä.
Alice Miller avaa tämän kuvion kirjoissaan hienosti. Siinä on kyse sukupolvien välisestä ketjusta, jota kukaan ei osaa katkaista.
Pienellä lapsella on aina luonnollisia narsistisia tarpeita, joiden tyydyttäminen on vanhemman tehtävä. Jos tämän tehtävän laiminlyö, lapselle syntyy narsistinen vamma. Kun tämä lapsi saa aikuisena omia lapsia, hän joutuu kohtaamaan oman lapsuutensa kivuliaat muistot. Oma lapsi, joka vaatii häneltä narsististen tarpeiden tyydyttämistä, nostaa sisälle padotun tuskan pintaan: “En minäkään saanut huolenpitoa, miksi minun pitäisi nyt antaa sitä tälle lapselle!?” Näin se viha omia vanhempia kohtaan kohdistetaan omiin lapsiin. Eikä sitä edes tiedosteta.
Hyvin usein oman lapsuuden huono kohtelu kostetaan tiedostamattomasti omille lapsille, koska he ovat sille se kaikkein helpoin kohde. “Minuakin nöyryytettiin, joten minullakin on oikeus nöyryyttää!”“Minuakin lyötiin, joten minullakin on oikeus lyödä!”“Minuakaan ei lohdutettu, ei minunkaan sitä lohdutusta tarvitse tarjota!” Ikään kuin se oma tuska pienenisi sillä, että tuottaa sen saman tuskan omalle lapselleen.
Tilannetta pahentaa se, että valeminän ylläpitämä valhe “rakastavista vanhemmista” vääristää koko rakkauden käsitteen. “Se oli rakkautta, kun minua lyötiin”, ajattelee moni valeminällä varustettu ihminen – ja antaa sitten omien lastensa tuntea sen saman “rakkauden” nahoissaan. Lapsi on helppo kohde, koska hän on täysin vanhemman armoilla vailla minkäänlaista puolustautumismahdollisuutta. Lasta kun satuttaa, ei tarvitse pelätä, että hän satuttaa takaisin. Oli kyse sitten fyysisestä tai psyykkisestä väkivallasta.
Tämä tiedostamaton kostaminen tuottaa lapselle sen saman psyykkisen vamman, joka oli vanhemmalla – ja samasta syystä. Tilanne pakottaa lapsen luomaan valeminän, joka sitten alkaa vähitellen lapsen kasvaessa palvella vanhemman narsistisia tarpeita. Vanhemman näkökulmasta tämä on toivottavaa, koska nyt hänellä on vihdoin se narsististen tarpeiden palvelija, joka häneltä lapsuudessaan puuttui. Se on monelle kuin lääkettä, jonka hintana on oman lapsen psyykkinen vammauttaminen.
Kun näin kohdeltu lapsi lopulta kasvaa aikuiseksi ja saa omia lapsia, hän toimii samalla tavalla kuin vanhempansa. Kierros alkaa taas alusta. Lopputulos on se, että lasten huonoa kohtelua siirretään tiedostamattomalla tasolla aina seuraavalle sukupolvelle uudestaan ja uudestaan. Tämän pahuuden kierteen voi katkaista vain sellainen ihminen, joka kykenee näkemään totuuden itsestään, omista vanhemmistaan ja huonon kohtelun synnyttämästä valeminästään.
Niin kauan kuin ihminen kieltää itseltään kamalan ja kielletyn totuuden omista vanhemmistaan ja omasta lapsuudestaan, hän tulee erittäin suurella todennäköisyydellä siirtämään omat hirveät lapsuuskokemuksensa tavalla tai toisella seuraavalle sukupolvelle. Tämä Alice Millerin kirjojen viesti tulisi opettaa jokaiselle uudelle isälle ja äidille. Näin ei kuitenkaan tehdä, koska kulttuurissamme vanhempien kritisoiminen on edelleen niin iso tabu. Eikä vähiten Raamatun neljännen käskyn takia.
Loppuvuodesta 2021 Suomessa oli tehohoidon kriisi. Rokottamattomat kuormittivat tehohoitoa niin paljon, että tehohoitopaikat olivat loppumaisillaan. Tilanne oli vakava.
Paitsi että ei ollut. Todellisuudessa tehohoito-osastoilla oli hyvin hiljaista. Asia käy ilmi Ylen tuoreesta uutisesta.
Jutun lähteenä on käytetty Tampereen yliopiston tuoretta väitöstutkimusta. Saara Jäntin väitöskirja paljastaa, että koko tehohoidon kriisi oli tuulesta temmattu tarina. Mitään kriisiä ei ollut. Oli vain pelkoa lietsovaa propagandaa.
Ylen jutussa todetaan:
– Yllättävä tulos tutkimuksessamme oli, että tehohoidon hoitojaksojen määrä väheni koronaviruspandemian aikana vuonna 2020 verrattuna aiempiin vuosiin. Vuonna 2021 tehohoidon hoitojaksojen määrä oli samalla tasolla aiempiin vuosiin nähden, Jäntti sanoo tutkimustiedotteessa.
Huomionarvoista Ylen uutisessa on sen otsikon muotoilu: "vaikka toisin uskottin". Uskottiin? Niinpä. Moni todellakin uskoi, kun media, asiantuntijat ja valtionjohto yhteen ääneen toistivat samaa valhetta tehohoidon kriisistä. Ne jotka eivät uskoneet, vaan tarkastivat luvut itse, demonisoitiin julkisesti erilaisilla haukkumasanoilla. He olivat niitä vaarallisia koronadenialisteja, joilla oli foliohattu päässä.
Vaikka he tiesivät.
Tieto koronapotilaiden pienestä määrästä oli koko ajan julkista. Kuka tahansa pystyi milloin tahansa tarkastamaan luvut itse. Esimerkiksi 9.10.2021 viranomaisten tarjoamista luvuista kävi ilmi, että Suomessa oli koronan takia tehohoidossa 28 potilasta. Tuolloin tehohoidon kokonaiskapasiteetti oli 300 paikkaa. Mitään kriisiä ei siis ollut, mutta tuona päivänä julkaistiin muun muassa alla oleva Helsingin Uutisten juttu, jonka otsikko loi törkeällä tavalla valheellisen mielikuvan tehohoidon kriisistä.
Samaa valhetta toisti Verkkouutiset. Molempien juttujen sisältö paljastaa, mikä oli tämän valheen motiivi. Propagandalla lietsottiin vihaa rokottamattomia kohtaan. Ja se toimi. Koko syksyn ja talven ajan rokottamattomat olivat propagandaotsikoissa yhteiskunnan vihollisia, koska heidän takia tehohoito-osastot olivat täynnä.
Samoihin aikoihin saimme näytteen myös siitä, miten median asiantuntijoiksi nostamat propagandistit osallistuivat valheiden levittämiseen. HUSin diagnostiikkajohtaja Lasse Lehtonen väitti päivää aiemmin Twitterissä, että rokottamattomien takia tehohoitopaikat ovat täynnä. HUSin johtajana Lehtonen aivan varmasti tiesi totuuden, mutta esitti silti valheellisen rokottamattomia demonisoivan väitteen.
Kyse ei ollut erehdyksestä. Kyse oli tietoisesta valheellisen propagandan levittämisestä.
Kuten Lehtosen kommentti paljastaa, totuuden esiin tuovat kommentit leimattiin rokotevastaiseksi trollaukseksi. Siitäkin huolimatta, että viralliset tilastot näyttivät aivan selkeästi, että mitään tehohoidon kriisiä ei ollut. Tuossa vaiheessa korona oli oikeasti niin lievä flunssatauti, että tehohoidon tarpeessa ei näkynyt koronan takia minkäänlaista kasvua.
Valheellisesta rokottamattomia ihmisiä demonisoivasta tehohoitotarinasta seurasi se, että uutisvirta täyttyi pääkirjoituksista, kolumneista ja vastaavista puheenvuoroista, joissa rokottamattomat olivat kaiken pahan alku ja juuri. Alla Aamulehden tyylinäyte samalta päivältä.
Edellisenä päivänä nähtiin Ilta-Sanomissa aivan vastaavanlainen rokottamattomia syyllistävä pääkirjoitus, jossa väitettiin että rokottamattomien takia yhteiskuntaa uhkaa uudet sulkutoimet. Samaan aikaan tehohoitotilastot aivan selkeästi näyttivät, että mitään vakavaa epidemiaa ei ollut olemassakaan. Oli vain valheellinen narratiivi, jonka tarkoitus oli syyllistää ja halveerata niitä ihmisiä, jotka eivät halunneet ottaa kehonsa uutta kokeellisia geeniterapiainjektiota.
Reilua kuukautta myöhemmin Ilta-Sanomien Jyrki Lehtolankolumni jatkoi rokottamattomien leimaamista. Lehtolan mielestä omilla aivoillaan ajattelevat ihmiset olivat harhaisia ainutlaatuisuuden tavoittelijoita, jotka päätyvät oman harhaisuutensa takia teho-osastolle. Kolumni edustaa näkemystä, että itse ei kannattaisi liikaa ajatella. Parempi mennä vain joukon mukana. Muuten on salaliittoteoreetikko.
Epäselväksi jää, oliko Lehtola tuota kolumnia kirjoittaessaan itse harhainen, vai oliko hän tietoisesti mukana valheellisen propagandan levittämisessä. Kumpikin vaihtoehto on Lehtolan kannalta hyvin kiusallinen.
Usein on ollut vain huonoja seurauksia siitä, kun on keksitty imarrella yksilöä sillä, että hei, ajattele omilla aivoillasi, sä olet ainutlaatuinen.
Sitten se yksilö alkaa ajatella ja tulee pahimmassa tapauksessa siihen tulokseen, että nää mun harhani, näähän on itse asiassa merkittävää pohdiskelua.
Kun yksilö ajaa ajatuksillaan itsensä vähemmistöön, sille tulee tyytyväinen olo erityisyksilönä. Hiljalleen muut seuraavat ja alkavat ajatella omilla aivoillaan samalla lailla kuin se ensimmäinen erityisyksilö, ja lopulta kaikki makaavat teho-osastolla pohtimassa, olisiko sittenkin kannattanut päästää irti omasta ainutlaatuisuuden harhastaan.
Samaan propagandakampanjaan osallistui myös valtion johto. Lokakuun loppupuolella presidentti Sauli Niinistöotti kantaa väitteisiin, joiden mukaan rokottamattomat pitivät muuta yhteiskuntaa panttivankeinaan. Niinistö käänsi asian taitavasti niin, että hänen mielestään rokottamattomat pitävät itse itseään panttivankeina. Epäilemättä harkittu viestintätoimiston ammattilaisten kanssa muotoiltu näkemys. Harkittua oli myös nostaa samassa yhteydessä esiin sana "salaliittoteoria".
Presidentti ei esimerkiksi puhu siitä, että koronarokotetut olisivat rokottamattomien panttivankeina.
– Mielestäni rokottamattomat ovat tehneet itse itsestään panttivankeja. Näyttää olevan kahdenlaista ilmaa. Osa suhtautuu: ”ei ole lähelläkään”. Heille totean, että jos sattuu ihan kohdalle?
– Sitten on salaliittoteoriat. Idästä länteen, etelästä pohjoiseen, kaikki yhteiskunnat pyrkivät rokottamalla rajoittamaan tautia. Ketä vastaan se salaliitto on? Kaikki maat lännestä itään, etelästä pohjoiseen - ketä vastaan se salaliitto on, Niinistö kyseli ja muistutti, että salaliitoissa on yleensä vastustaja.
Samaa valheellista narratiivia ylläpitivät loppuvuodesta 2021 myös lukuisat muut poliitikot. Alla Pertti Salolaisen tyylinäyte marraskuun puolivälistä. Hänen mielestään lepsu suhtautuminen rokottamattomiin oli sietämätöntä.
Tällä ulostulolla Salolainen vastasi Karita Mattilan kommenttiin, jonka sisällöstä käy ilmi voimakas kielteinen tunnelataus rokottamattomia kohtaan. Mattilan mielestä rokottamattomat ovat itsekkäitä, ja pitävät panttivankeina kaikkia niitä, jotka työllään elättävät itsensä. Kuten voi nähdä, kommentti pitää sisällään hienovaraisen vihjauksen siitä, että rokottamattomat eivät elätä itseään omalla työllään. Näillä kommenteilla luotiin mielikuvaa työttömistä luusereista, jotka vain elävät muiden kustannuksella.
Muutama päivä myöhemmin Aki Lindenosallistui propagandatalkoisiin luomalla painajaismaista kuvaa sairaalahoidon tilanteesta. Linden mainitsee, että sairaaloissa on kaikkiaan 293 koronapotilasta (tehohoidossa olevat + muut sairaalahoitoa tarvitsevat) ja antaa ymmärtää sen olevan vaarallisen suuri luku. Suomessa oli tuolla hetkellä 309 kuntaa. Toisin sanoen keskimäärin koronapotilaita oli koko Suomen sairaaloissa vähemmän kuin yksi per kunta.
Samana syksynä valtamedia rummutti valheellista tehohoidon kriisin tarinaa tunteisiin vetoavilla uutisilla, joilla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Alla Iltalehden näyte, jossa haastatellaan tehohoidon ylilääkäri Katriina Rautjärveä.
Juttu antaa ymmärtää, että tehohoito-osastot ovat koronan takia kaaottisessa tilassa, ja henkilökunta on sen takia aivan loppu. Siitäkin huolimatta, että tehohoidossa olevien koronapotilaiden määrä oli tuolla hetkellä hyvin pieni suhteutettuna valtakunnalliseen tehohoitokapasiteettiin.
Otsikon alla oleva THL:n propagandavideo muistuttaa ihmisiä hakemaan koronarokotteen. Pandemia päättyy vain rokottautumalla. Siis se propagandistien luoma kuvitteellinen pandemia, joka mukamas romahduttaa tehohoidon.
Näin propaganda toimii. Vedotaan tunteisiin. Pilkataan toisinajattelijoita. Tehdään heistä vihollisia. Lietsotaan vihaa. Käytetään valehtelevia asiantuntijoita ja poliitikkoja. Luodaan koko valtamedian avulla valheellinen todellisuus, johon peloissaan olevat ihmiset saadaan uskomaan.
Tällä kaikella saatiin ihmiset ottamaan useita koronarokoteannoksia. Lopputuloksena oli lääkeyhtiöiden satumaiset voitot ja valtava määrä vakavan rokotehaitan saaneita ihmisiä. Nyt valtamedia leimaa heidät vaarallisiksi antivaksereiksi. Siitäkin huolimatta, että he todistettavasti eivät vastustaneet rokotteiden ottamista, vaan toimivat juuri niin kuin valtamedia heitä neuvoi.
Tässä ei ollut kyse virheestä tai vahingosta. Tämä massiivinen propagandakampanja tehtiin tarkoituksella. Valtamedia, asiantuntijat ja poliitikot ylläpitivät täysin tietoisesti valheellista tarinaa, jotta mahdollisimman moni ottaisi koronarokotteen. Kuvaavasti Lasse Lehtonen totesi Sanna Ukkolan haastattelussa 17.11.2021: "Kyllä minusta vielä on paljon tehtävissä tämän rokotuskattavuuden lisäämiseksi ihan markkinoinnin ja propagandan keinoin."
Tämä jättimäinen propagandaoperaatio ei rajoittunut pelkästään Suomeen. Sama näytelmä nähtiin joka puolella maailmaa. Tarkkaan harkitulla ja huolellisesti koordinoidulla propagandaoperaatiolla ihmiset saatiin ympäri maailman uskomaan valheelliseen tarinaan poikkeuksellisen vaarallisesta flunssataudista, jonka aiheuttamaan pandemiaan oli vain yksi ratkaisu: rokotteet.
Operaation suunnittelusta vastasi erittäin suurella todennäköisyydellä propagandatekniikoita yli sata vuotta tutkinut ja kehittänyt Tavistock Institute of Human Relations. Aiheesta enemmän kirjoituksessa Tavistock - propagandakoneiston moottori.
Lähdin reilu kuukausi sitten mukaan uuteen Kanto.median kansalaisjournalistiseen hankkeeseen. Nyt Kanto-talkoisiin on liittynyt myös aktiivisille EES-lukijoille tuttu Tilhi Pihlaja.
Viime viikkojen ajan Tilhi on suomentanut Michael Tsarionin materiaalia. Eilen julkaistiin ensimmäinen suomennettu artikkeli Esi-isien trauma, joka käsittelee muinaishistorian traumatisoivien tapahtumien laaja-alaista vaikutusta nykyihmisen psyykeen, elämään ja ympäristöön. Erittäin mielenkiintoinen artikkeli, johon kannattaa tutustua.
Lisää suomennettua Tsarion-materiaalia tulee myöhemmin.
.jpg)
